Whaupley Anniken
Olen pitkään pohtinut seuraavia asioita (nämä oikeastaan koskee koko rotua):
Jalostetaanko me pentueita vai koko populaatiota? Kun teen yhdistelmän, niin mitä mietin? Onko meidän suunnitelmat ja visio yhdessä yhdistelmässä, linjassa vai koko populaation ylläpitämisessä? Yleensäkin voisi miettiä populaatiota paljon enemmän sillä rodun tehollinen populaation koko ja sukusiitostilanne on heikko. Tämä koskee koko rotua. Käyttölinjaisilla koirilla on erittäin korkeita sukusiitoskertoimia. Vuoden 2023 Cocker Championship voittajan FT CH Poolgreen Kizzie sukusiitoskerroin on 10 polvella 17.75%, mikä on paljon ja on toisaalta hyvin tyypillistä. Alla on viime vuosien Cockerchampionship Winnereiden sukusiitoskertoimia 10 polvella (lähde: cockerspanieldatabase)
Mitä tälle pitäisi tehdä? Varmastikin meidän tulisi:
- Käyttää laajemmin koiria jalostukseen
- Löytää työkaluja kannan laajempaan tutkimiseen
- Sekoittaa linjoja
- Tehdä risteytyssuunnitelma ja toteuttaa se
Käytetäänkö me vain samoja uroksia jalostukseen kuin kaikki muutkin? Se supistaa rodun geenipoolia ja ei ole muutenkaan järkevää. Miksi me käytetään kaikki innolla tuontikoiria ja ei olla niin innostuneita pitämään jalostusohjelmissamme kotimaisia kivoja uroksia? Miksi monistaa samoja koiria? Voisiko olla muita vaihtoehtoja? Miten niitä löydetään?
Jalostuksessa on seuraava jännittävä valintakriteeri kuin uroksen omistaja, joka vaikuttaa jalostuskäyttöön. Ja toinen on astutusmaksut. Kumpikaan näistä ei ole koiralle perinnöllisiä ominaisuuksia, mutta vaikuttavat merkittävästi valintoihin ja sitä myöten myös populaatioon. Miten vaikuttaa tähän?
Eikö uroksia/narttuja käytetä tarpeeksi, jotta niistä jäisi pysyvä vaikutus kantaan? Montako pentuetta on tarpeeksi? Siihen vaikuttaa myös se, että millaisia parituskumppanit ovat ja kenelle pennut myydään? Yksi pentue ei kerro tarpeeksi koiran jalostusarvosta. Niitä tulisi olla vähintään 3-4 eri kumppaneiden kanssa, jotta voidaan sanoa jotain merkityksellistä koiran jalostusarvosta. Eli uroksen tarkka säästäminen ei ole ollenkaan järkevää. Järkevää olisi katsoa, minkälaista tulosta se tekee eri sukuisten narttujen kanssa. Alla on kuva Witch-Hunt's Eddie Vedderin (esimerkit ovat omia koiria) jälkeläisistä. Sillä on neljä pentuetta neljän eri nartun kanssa yhteensä 26 pentua, joista 3 (!) on saanut jälkeläisiä. Toisessa polvessa on kirjoitushetkellä 41. Vaikuttaa siltä, että tämä jättää pysyvän jäljen kantaan. Mutta se on ollut hiuskarvan varassa. Jos tuota viimeistä pentuetta ei olisi, niin jatko olisi vain yhden koiran varassa. Eikä se ole kestävää. Meidän tulisi seurata tarkkaan, että mitä tapahtuu seuraavissa polvissa.
Itseasiassa pentueista voisi käytää useampaa koiraa jalostukseen kuin yhtä. Alla on Whaupley Annikenin pentueista hyvä esimerkki. Kahdesta pentueesta käytetiin kummastakin jalostukseen kolmea pentua. Tähän toki vaikutti se, että isoa valinnan varaa ei tuolloin ollut. Kolmannen pentueen kohdalla ainoan astutetun koiran koko pentue kuoli, mikä oli silloin kamala tragedia. Jokaisella koiralla on uniikki perimä, joten se ylläpitää geneettistä monimuotoisuutta, kun käytetään useampaa jalostukseen.
Mitä enemmän tutkimme koirien terveyttä, sitä joustavampia meidän tulee olla jalostuksen kriteereissä. Sillä mitä enemmän me tutkimme, sitä enemmän me löydämme. Pelkkää priimaa käyttämällä rajoitamme geenipoolia merkittävästi ja emme kohta löydä koiria jalostukseen ollenkaan. Se, että koiralla on vaikka 1/0 polvet, ei tee koirasta jalostuskelvotonta. Se on jalostuskoira, mikäli on riittävän hyvä muuten. Sille tulee vain valita kumppani siten, että sillä ei ole samaa vikaa. Nyt kun olemme alkaneet kuvaamaan selkiä, niin huomattavaa on, että meidän ei tule keskittyä tekemään 0 + 0 yhdistelmiä, sillä siellä menee lapsi pesuveden mukana. Suurin huoli tulee olla siinä, että me käytämme koko kantaa jalostukseen, myös niitä ei niin priimoja. Tällöin valitaan pariksi sellainen, joka on sen ominaisuuden suhteen terve. Jalostus on pitkätähtäimen suunnitelmia, ei yhden yhdistelmän tekemistä. Jos jalostukseen käytettyjen yksilöiden määrä on koko ajan suppea, niin ominaisuudet ja viat tiivistyvät ja tiivistyvät. Lue tästä lisää: Katariina Mäki
No mites tämä retrogeenihommeli? Käytetäänkö me kohta kaikki innolla jalostukseen niitä muutamaan heterotsygoottia? Mites se populaatio? Ainoa todellinen ratkaisu tuohon on risteytykset. Tällä myös varmasti ratkaistaisiin osa luustoon liittyvistä haasteista?
Lisäksi iso haaste on, että että käytämme kokeissa ja näytelyissä menestyneitä koiria, niin silloinkin supistuu geenipooli. Usein menestys on enimmäkseen kiinni ohjaajasta, sillä yksikään koira ei käy koitoksissa ilman ohjaajaa. Paljonko ohjaajalla on rahaa? Aikaa? Muita resursseja? Kykyä kouluttaa? Kestää kilpailemista? Taitoa trimmata ja esittää? Kunnianhimoa? Ohjaaja on siis jalostuksen valintakriteeri, joka ei ole koiralle perinnöllinen ominaisuus. Kysymys kuuluu: Mitä ne muut koirat ovat? Voisiko niissä olla jopa geneettisesti parempia koiria, mutta ne eivät ohjaajasta johtuvista syistä päädy esille? Miten niiden ominaisuudet saadaan matalalla kynnyksellä tarkastettua? Myös ne jälkeläisten huonot ominaisuudet saadaan kokonaisuudessaan esille? Muistetaan, että koiran jalostusarvo mitataan jälkeläisistä. Mittarit ovat kuitenkin varsinkin luonteen osalta sellaiset, että niistä ei ole mittaamaan koko populaatiota. Yhdistyksillä ei ole resursseja järjestää tarkastuksia siinä mittakaavassa, mikä vaadittaisiin siihen, että riittävän iso osa tutkittaisiin. Terveyden osalta tämä paljon helpompaa, sillä jokainen voi varata eläinlääkäriin haluamansa ajan. Miksei ulkomuotoa, luonnetta tai käyttöominaisuuksia voisi tutkia samalla tavalla? Luonnetta itseasiassa voikin: Smartdogin testeillä!
Näin eläinten kouluttajana pääsen näkemään erilaisia koira ja ratkomaan kaikenlaisia haasteita. Näen haasteena sen, että käyttöroduissa suositaan usein näyttävää ja kiihkeää työskentelyä. Siitä seuraa se, että osa koirista on kertakaikkiaan liian kiihkeitä, ja niiden omistajat ovat vaikeuksissa koiriensa kanssa. Eivät osaa olla hiljaa. Eivät pysty rauhoittumaan. Eivät pysty keskittymään. Kouluttaminen on kohtuuttoman vaikeaa, koska koiran metsästyskäytös on hallitsematonta. Hyvässä lykyssä samassa koirassa on nuo kaikki. Näitä on yllättävän paljon, mutta eivät tule ilmi, koska niitä ei tuoda virallisiin kokeisiin. Se taas haittaa jalostusta. Suurin osa pennunostajista on kuitenkin ihan tavallisia harrastajia, eivätkä kaipaa mitään kovin kiihkeää koiraa.
Luonteen osalta meidän tulisi keskittyä saamaan aikaiseksi rohkeita ja reippaita koiria, joilla ei ole ääriominaisuuksia. Sama koskee tietysti koko jalostamista. Voisiko keskittyä sittenkin enemmän niihin keskivertokoiriin kuin huippuihin? Tiedän, että se ei houkuttele, mutta kokonaisuuden kannalta saataisi hyvinkin olla parempi, että käytämme jalostukseen laajaa skaalaa kuin suppeata huippua. Jos niin tehdään, niin saatetaan tulla jalostaneeksi äärityyppejä niin ulkomuodon kuin käytöksen suhteen. Lisäksi niin kauan kuin jalostaminen perustuu ihmisen mielipiteeseen, niin se tukee myös äärityyppijen syntymistä. Kuka on kaunein, komein, nopein, tehokkain, eniten jotain? Eikö jalostuksen pitäisi perustua tarkempiin mitattaviin suureisiin, joiden vertaaminen on helpompaa?
En sano, etteikö nykyisllä menetelmillä olisi ansionsa. On kyllä. Siitä ei ole kyse, mutta se ei riitä kokonaisuuden arviointiin (koska suurin osa jää arvoimatta) ja juuri kokonaisuudesta on kyse jalostuksessa. Toiseksi jalostuksessa on kyse kompromisseista, sillä täydellistä ei ole olemassa. Siihen ei kannata edes pyrkiä. Missä kohtaa on kompromissin paikka? Mitä me arvostamme? Kenelle me kasvatamme? Mihin järjestykseen me arvotamme kunkin asian? Miten me seuramme kasvatustyötämme? Vai seuraammeko ollenkaan?
Olen pohtinut tätä omalla kohdalla pitkään ja hartaasti. En väitä, että olen löytänyt graalin maljaa tässä, koska en ole. Tieto lisää tuskaa ja asiat eivät koskaan ole niin yksinkertaisia kuin haluamme ja on usein pakko vaihtaa ajatusten suuntaa. Aikaisemmin esimerkiksi mietin, että valintakriteerinä luonteen suhteen tulisi olla rohkeus. Nyt taas olen tullut siihen tulemaan, että pitää myös ymmärtää, että mistä se rohkeus kumpuaa. Jos se kumpuaa impulsiivisuudesta, niin se on kovin raskas ominaisuus koirassa, jos se on voimakas. Spanielin en soisi olevan kovin impulsiivinen, koska itsehillintä on tarpeellinen ominaisuus spanielilla. Edelleenkin soisin, että jalostuksen kriteeri olisi todella rohkeus, mutta ei sokeasti ja määrittelemättä. Arkuus on eettinen asia: koira, jota pelottaa monet asiat, ei voi elää täyttä elämää. Sellaisia ei pidä ainakaan tahallaan tehdä.
Mikä on siis balanssi terveyden-luonteen-käyttöominaisuuksien-ulkomuodon välillä? Mikä on riittävän rodunomainen koira? Mitkä ovat riittävät kompromisit? Eettisesti ajatellusti meidän tulisi pyrkiä erityisesti siihen, että emme lisää haasteita luonteen ja terveyden osalta.
Witch-Hunt’s Eddie Vedder ja Multifarious Adalmiina